Isänmaallisuus – katoavaa kansanperinnettä?

Isänmaallisuus käsitteenä ei tietenkään kytkeydy pelkästään sotilaalliseen maanpuolustuksen vaan on paljon kokonaisvaltaisempi ilmiö. Kaikki mitä maan ja kansalaisten yhteiseksi hyväksi tehdään, on isänmaallista toimintaa. Ihmisten mielissä sotilaallinen maanpuolustus tietysti korostuu, koska siihen osallistuvat ovat lupautuneet jopa henkensä uhalla isänmaata puolustamaan.

Isänmaallisuus kansallisena tunteena on Suomen itsenäisyyden aikana aaltoillut. Toisinaan se on ollut voimakkaammin pinnalla, toisinaan taas enemmän taka-alalla. Korkeimmillaan isänmaallisuus näyttäytyi sotavuosina ja alimmillaan ehkä 1970-luvulla, jolloin kommunistinen aatesuunta innosti erityisesti nuorisoa ja osin varttuneempaakin väkeä taistoon tätä porvarillista hapatusta vastaan.

Sotien jälkeiset vuosikymmenet olivat kokonaisuudessaan aikaa, jolloin isänmaalliset tunteet piti pitää piilossa. Suomi eli sopuisasti aikaisemman verivihollisen Neuvostoliiton syleilyssä ystävyyden, yhteistyön ja keskinäisen avunannon merkeissä. Tähän auvoiseen ajanjaksoon ei mitenkään sopinut kansallisen maanpuolustusmielialan nostattaminen. Ja tarpeetonta se olisi ollutkin, koska virallisen ulkopoliittisen ”totuuden” mukaan idän suunnasta Suomeen ei kohdistunut mitään uhkaa.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Suomi suuntautui länteen ja liittyi Euroopan unioniin. Pesäeroa itänaapuriin tehtiin myös puolustusmateriaalin hankintaratkaisuilla. 1990-luvun alkupuolella – keskellä syvintä taloudellista kriisiä – Suomi vahvisti itsenäisesti ja isänmaallisesti puolustustaan hankkimalla Yhdysvalloista Hornet-hävittäjäkaluston. Samaan aikaan mielipideilmasto kehittyi isänmaallisuutta ilmentävään suuntaan, kun sotiemme veteraanien rooli itsenäisyytemme pelastajana tunnustettiin jälleen julkisesti.

Sittemmin isänmaallisuus kansaa kokoavana kiintymystunteena on kokenut myös kolhuja – monestakin syystä.

Ensinnäkin isänmaalliseksi on ilmoittautunut tahoja, joiden perimmäiset tavoitteet ovat kovin kyseenalaiset. Kunniakkaan hyveen varjolla on haettu hyväksyntää toiminnalle, jolle ei ole sijaa demokraattisessa oikeusvaltiossa. Samat tahot ovat varastaneet siniristilippumme ja leijonatunnuksemme vieraaseen tarkoitukseen sillä seurauksella, että näille on syntynyt kielteinen sivumerkitys.

Puolustusvoimienkin kannalta tällaisen kulttuurisen omimisen vaikutus on samanlainen kuin Amerikan mantereella aikanaan levitetyllä uutisella, jonka mukaan ”McDonald’sin hampurilaisissa ei ole matoja.” Mainittu väitehän pitää paikkansa, mutta samalla se synnyttää yleisössä etovan mielleyhtymän mainitsemalla madot ja hampurilaiset samassa lauseessa. Leijonariipuskin on saanut ikävän ja sekaannusta aiheuttavan sivumaun.

Toinen isänmaallisuutta hälventävä ilmiö on kaiken kansainvälistyminen. Globaali talousjärjestelmä ja ihmiskunnan yhteiset murheet luovat kuvaa rajattomasta maailmasta. Yhteiset intressit innostavat valtioita tekemään keskenään entistä tiiviimpää yhteistyötä. Kansalaiset muuttavat työn, opiskelun tai pelkästään suotuisemman ilmaston perässä ympäri maailmaa. Syntyy kansainvälisiä perhesiteitä. Ihmisellä voi olla erikseen synnyinmaa, kotimaa, työmaa ja ties mikä muu maa. Ja jos joku on vielä saanut alkunsa keinohedelmöityksellä tai isästä ei muutoin ole havaintoa, ei ole ihme, jos isänmaa tuntuu vaikealta hahmottaa.

Sitten on vielä tämä kansakunnan kuplaantuminen – ihmisten hakeutuminen ja eristäytyminen pelkästään saman mielisten seuraan. Erilaisen elämäntavan ja aatemaailman omaavien kanssa ei yhtisiä säveliä löydetä. Mielipiteet polarisoituvat ja kokoava kansallistunne kuihtuu.

Ei auta kuin toivoa, että tuuli vielä kääntyisi ja isänmaallisuudelle löytyisi muuttuvassakin maailmassa luonteva yhteenkuuluvaisuutta tukeva rooli.