Työn tekemisen (tai tekemättömyyden) tuskaa

Miten sattuikaan, tästä on helppoa löytää yhtäläisyyksiä myös edunvalvojan arkeen. Mikä on kohtuullinen ajanjakso hoitaa asia kuntoon, kun työpaikalla asioista ollaan eri mieltä, ja asia halutaan oikaista?

Marraskuussa 2017 erään työpisteen koko henkilöstö käskettiin sotaharjoitukseen. Kyseltiin jo ennalta miten menetellään sotaharjoitukseen kuulumattomien töiden kanssa, niitä kun tiedettiin tulevan. Mitään yksioikoista vastausta ei saatu, joten päädyttiin siihen, että työpisteellä pidetään harjoituksen ajan kirjanpitoa operatiivisista töistä joita ei ole kirjattu harjoitussuunnitelmaan. Kun jakso päättyi, työpisteen esimies ei hyväksynyt sotaharjoitukseen kuulumattomia työtunteja maksuun. Luottamusmies aloitti neuvottelut henkilöstöalan kanssa.

Kun epäviralliset keskustelut eivät johtaneet mihinkään, käytiin asiasta virallinen välitön neuvonpito tammi-helmikuussa 2018. Välitön neuvonpito päätyi erimieliseksi, ja siitä kirjoitettiin pöytäkirja viivytyksettä, kuten sopimus edellyttää.

Aliupseeriliiton hallinto otti asian hoitaakseen, ja elokuun alussa 2018 esitettiin paikallisneuvottelupyyntö Pääesikunnalle. Pääsopimuksen mukainen kahden viikon aika kului, eikä neuvotteluja esitetty aloitettavaksi. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, kirjoitti pääsopijamme JHL valvontakirjeen Valtiovarainministeriölle lokakuun alkupäivinä.

Tämän ylemmältä taholta saadun muistutuksen myötä paikallisneuvottelut käynnistettiin, ja kiistanalaisesta asiasta keskusteltiin yhdessä tapaamisessa. Käydyssä neuvottelussa tuotiin esille aikaisemmin työtuomioistuimessakin käsitelty tapaus, jossa silloinen sotilasammattihenkilö käskettiin kesken harjoituksen tekemään operatiivista työtä. Aliupseeriliiton ja Pääesikunnan kannat olivat kuitenkin etäällä toisistaan, joten sovittiin, että Pääesikunta laatii asiasta pöytäkirjaluonnoksen, jonka myötä voidaan edetä jatkoneuvotteluihin. Tästä alkoikin pitkä odotus.

Tapaamisia ja erilaisia neuvotteluja kahden neuvottelukumppanin (Aliupseeriliito ja Pääesikunta) välillä on kuluneen vuoden aikana ollut useita, pöytäkirjaluonnoksen laatimisesta on muistutettu myös sähköpostitse. Mutta mitään ei kuulu. Elokuun 2019 tapaamisessa muistutin taas pöytäkirjan puuttumisesta. Neuvottelukumppani oli ensin sitä mieltä, että pöytäkirja on kirjoitettu ja asia loppuun käsitelty. Muistini virkistämiseksi pyysin saada nähdä kyseisen pöytäkirjan, mutta sitä ei löytynyt. Ei edes luonnosta.

Koska asiasta ei löytynyt dokumentteja, Aliupseeriliittoa pyydettiin tekemään uusi neuvottelupyyntö asiasta! Koska neuvottelujen aloittaminen ylipäätään oli ollut tahmeaa, muistui lopulta kaikille osapuolille mieleen edellisen syksyn tapahtumat. Todettiin taas yhteisesti, että neuvottelut on käyty, mutta pöytäkirjaluonnos puuttuu. Asia luvattiin taas kerran ottaa työn alle.

Alkuperäisestä kiistanalaisesta asiasta on pian kulunut kaksi vuotta. Syksyn isot sotaharjoitukset ovat taas ovella, eikä sotaharjoitukseen osallistuvalle henkilöstölle ole vieläkään selvinnyt miten menetellä tilanteissa, joissa operatiivisen työn tekijää ei ole erikseen työpisteelle määritetty. Juhlapuheissa puhutaan hyvien hallintotapojen noudattamisesta, mutta käytännössä sana ”viivytyksettä” tuntuu olevan vailla merkitystä.

Kaikki vastaan tulevat työt tulee varmasti tehtyä. Suomalaisen aliupseerin ammattitaito ja ylpeys oman työn tekemisestä niin hyvin kuin mahdollista painaa varmasti vaakakupissa enemmän kuin selkeät epäkohdat sopimusten soveltamisessa. Mutta miksi?