Nimittely henkilökohtaistuu

Niin mediassa ja muuallakin yhteiskunnassa mies -päätteisiä titteleitä kartetaan kuin koronavirusta konsanaan. Miehistö korvaantuu kovaa kyytiä henkilöstöllä. Kunnolla pesäeroa historialliseen vääristymään otettiin mm. YLE:n keväisessä uutisessa, jossa raportoitiin Kainuun prikaatin koronakurimuksesta. Jutussa esi- ja varushenkilöt kritisoivat, kuvailivat tai muutoin ilmaisivat tunteitaan ja ajatuksiaan ajankohtaisesta ahdingosta.

Kirjoittajan kaltaista piintynyttä setäoletettua tällainen esimiesten ja varusmiesten uusimuotoinen nimittely ahdistaa enemmän kuin varushenkilöiden virusvaara. Kieli ja mieli eivät kerta kaikkiaan tunnu taipuvan henkilökohtaisuuteen – siitä huolimatta, että esihenkilöt esiintyvät entistä useammin sekä teksteissä että puheissa. Pitkästäkään siedätyksestä ei ole ollut apua.

Esihenkilö terminä on kerta kaikkiaan kehno – sen myöntävät usein nekin, jotka sitä viljelevät. Käyttöä kuitenkin perustellaan sillä, ettei parempaakaan tähän hätään ole keksitty. Ja kiirehän muutoksella on kova – patriarkaatin viimeiset vitsaukset pitää pystyä putsaamaan pikaisesti pois päiviltä.

Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) blogisivustolta löytyy jo vuosia sitten käyty vilkas keskustelu esihenkilöllisyydestä. Keskustelun avaajan Konsta Erolan mielestä esimiehen tilalle olisi hyvä löytää sukupuolineutraali ilmaus. Esihenkilö ei kuitenkaan hänen mielestään käy kielikorvaan – tilalle hän esittää edustajaa. Ehdotus ei kommenteissa saa kannatusta. Keskustelussa tarjotaan tilalle mm. vetäjän, vastaavan ja valvojan titteleitä – entisestään tuttujen päälliköiden, pomojen ja johtajien ohella. Luovuuttakin löytyi – nimimerkki Lennun esitys oli esinen. ”Töissä olisi sitten esinen ja alainen.” Miltä kuulostaisi: ”Jos minut asetetaan esineen asemaan, tahdon olla…” Ehkä tästäkään ei tule kalua toisinkaan taivuttamalla.

Vakiintuneiden ja sisällöltään selvien sanojen muuntelussa on vaaransa. Osa porukasta nielee uuden termin kuin vegaani vihannespyörykän, jotkut taas eivät suostu kirveelläkään käyttämään uudissanastoa. Tällöin kieli ei enää yhdistä vaan erottaa. Tilanne alkaa muistuttaa Satakuntaan suunnistaneen savolaisen keskustelua rauman giältä jaarittelevan jannun kanssa – siitä kun ei selviä, puhuuko parivaljakko edes samasta asiasta.

Puolustusvoimissa esimies-termin muuttaminen muuksi on mittava tehtävä. Toimintaa ohjaava lainsäädäntö, ohjesäännöt ja opetusmateriaalit pursuavat esimiessanastoa. Siksi on ymmärrettävää, ettei sotaväki ole tässä tasa-arvotaistelussa asettunut eturintamaan. Toisaalta tämä on pienoinen yllätys, koska armeija on aikaisemmin omaksunut uudet virtaukset usein ensimmäisten joukossa. Näin on mm. johtamisoppien osalta menetelty – parinkymmenen vuoden jaksolla Puolustusvoimissa ehdittiin ottaa käyttöön vuorollaan tavoite-, tulos-, laatu-, prosessi- ja syväjohtamismallit.

Tässä rallissa ei tietenkään ole mitään ihmeteltävää, sillä johtaminenhan on sotaväen ydintoimintaa. Se meillä osataan, sitä opetetaan ja sillä Puolustusvoimia pyöritetään. Suotavaa olisi, ettei tätä kivijalkaa murennettaisi. Esimiehen asema, rooli sekä tehtävät – ja nimike – ovat sotaväessä selvät. Näin ei kaikissa työyhteisöissä ole.

Arvostettu organisaatiopsykologi Pekka Järvinen kertoi eräällä luennollaan valaisevan esimerkin. Hänet oli pyydetty eräälle työpaikalle selvittämään, mistä kiikasti, kun työt eivät kerta kaikkiaan ottaneet sujuakseen. Järvinen kutsui työväen kokoon ja tiedusteli alkuun, kuka täällä on esimies? Käsiä ei noussut, mutta pitkän hiljaisuuden jälkeen kuului mutinaa, jossa kahta paikallaolijaa epäiltiin esimiehiksi… Samalla tuli selvyys ongelmien juureen ja syyhyn.

Ehkä nimikettä tärkeämpää on lopulta se, että työpaikalta ylipäätään löytyy joku selvä dirika, kiho, tappi, pamppu tai pääjehu.