Suomalaisen sotilasmusiikin 200 vuotta

Sotilassoittokunnat olivat 1700-luvun lopussa upseeriston oman spontaanin toiminnan tulos, ei niinkään valtiovallan suunnitelmallista toimintaa. Upseeristo oli usein aatelista. He olivat tottuneet käyttämään musiikkia omassa arjessaan. Valtio ei tuolloin ohjannut toimintaa muuten, kuin määrittelemällä sen rahamäärän, jota muusikoiden palkkaamiseen oli käytettävissä.

Koska upseeristo käytännössä kustansi soittokuntien toimintaa omalla rahallaan, he myös päättivät minkälaisia soittokunnista tuli. Mitä enemmän he halusivat antaa rahaa soittokuntien käyttöön, sitä paremmat mahdollisuudet niillä oli palkata ammattimaiset johtajat ja soittajat sekä hankkia soittimia.

Sotilasmusiikki sai 1700-luvun lopulla runsaasti kansainvälisiä vaikutteita. Upseerit vierailivat ulkomailla ja toivat mukanaan uutta nuottimateriaalia ja ajatuksia eurooppalaisen mallin mukaisista kokoonpanoista.

Suomen alueen rykmenttien soittokuntien soittajat olivat kuitenkin pääosin suomalaissyntyisiä. Soittokuntiin tultiin soitto-oppilaina ja kokeneet soittajat opettivat heitä. Soitto-oppilaana oli mahdollista aloittaa sotilasura hyvin aikaisin. Soittajista iso osa oli sotilaiden, erityisesti aliupseerien ja sotamiesten, sekä sotilassoittajien lapsia. Usein he hakivat ponnahduslautaa sotilasuralle. Myös kaupungin porvareiden poikia rekrytoitiin soitto-oppilaiksi.

Kaikki rekrytoinnit eivät tuolloinkaan onnistuneet ja vaihtuvuus oli suurta.  Osa soittajista karsiutui tehtävistään heti uran alkuvaiheessa. Vain pieni osa sotilassoittajana aloittaneista miehistä toimi koko työikänsä tehtävässä. Soittajamateriaalin vaihtelevuudesta huolimatta sotilassoittokunnilla oli merkittävä vaikutus taidemusiikin harrastukseen ja ammattimuusikkojen koulutukseen 1700-luvun lopulta lähtien.

Järjestelmällistä soittokuntien kehittämistä

Kun nykyisen Suomen alueet siirtyivät Suomen sodassa Ruotsilta Venäjälle, alkoi myös sotaväen musiikkitoiminnassa tapahtua. Jokaisella venäläisellä joukolla oli oma soittokunta. Muutamassa vuodessa myös suomalaisiin pataljooniin perustettiin soittokuntia, osaksi sotaväen kokoonpanoa. Sotilasmusiikki oli keisari Aleksanteri I:n erityisen kiinnostuksen kohteena. Hän halusi kehittää soittokuntia ja vahvistaa niitä. Vuonna 1820 värvätyn sotaväen soittajien kokonaisvahvuus Suomessa oli seitsemässä soittokunnassa 225 ammattisoittajaa.

Kun levottomuudet levisivät Euroopassa 1830, Venäjä rupesi vahvistamaan pääkaupunkinsa puolustusta. Suomen rannikolle sijoitettiin Venäläisiä joukko-osastoja ja koko suomalainen värvätty sotaväki lakkautettiin. Sotilassoittokunnista ainoastaan Suomen Opetustarkk’ampujapataljoonan soittokunta jäi toimimaan. Nykyisin soittokunta toimii nimellä Kaartin Soittokunta

Nykyinen Kaartin soittokunta sai ensimmäiset soittajansa keväällä 1819. Soittokunta perustettiin Parolassa ja muutti Helsinkiin Kaartin kasarmin valmistuttua 1824. Kaartin soittokunta on ollut tekemässä suomalaista kulttuurihistoriaa useita kertoja. Vuonna 1848 soittokunta osallistui Maamme-laulun ensiesitykseen. Vuonna 1852 moni soittokunnan soittaja oli mukana Fredrik Paciuksen Kaarle kuninkaan metsästys –oopperan orkesterissa. Soittokunta juhlisti myös Ateneumin avajaisia vuonna 1887.

Yleinen asevelvollisuus astui voimaan Venäjällä 1880 ja Suomeen perustettiin uusi asevelvollinen sotaväki. Tuolloin soittokuntiin palkattiin soitonopettajia. Soittokunnan musiikillisen tason kehittämisen lisäksi heidän vastuullaan oli koko pataljoonan musiikinopetus. 1880-luvulla soittokuntien yhteisvahvuus oli peräti 400 muusikkoa.

Autonomisen Suomen asevelvollinen sotaväki lakkautettiin 1901. Viimeisenä joukko-osastona lakkautettiin Suomen Kaarti vuonna 1905. Samalla loppui myös soittokunnan toiminta. Suomen Kaartin kapellimestari Aleksei Apostol oli jo aiemmin ryhtynyt perustamaan Helsingin Torvisoittokuntaa. Orkesterissa soitti runsaasti Kaartin sotilassoittajia. Siksi Helsingin Torvisoittokunnan voidaan katsoa toimivan ikään kuin siltana Suomen Kaartin soittokunnan ja tulevan Suomen Valkoisen Kaartin soittokunnan välillä.

Itsenäisen Suomen soittokunnat

Ensimmäinen sisällissodan aikainen soittokunta perustettiin Karjalan armeijakuntaan helmikuussa 1918. Myös punainen armeija perusti soittokuntia määräämällä entisiä työväenyhdistysten soittokuntia punakaartien soittokunniksi.

Korsholman Sotilassoitto-opistolle annettiin 1918 tehtäväksi kouluttaa joukko-osastoille rintamasoittokunnat. Opistossa perustettiin yleensä 35-miehisiä soittokuntia, jotka saattoivat koostua useasta kyläsoittokunnasta. Orkesterit käynnistettiin pitkälti soittajien omien soittimien voimin.  Jonkin verran soittimia takavarikoitiin venäläisiltä. Lisäksi ruotsalaiset lahjoittivat opistoon soittimia.  Opisto toimi vain joitakin kuukausia. Tuona aikana siellä ehdittiin kuitenkin kouluttamaan noin 500 soittajaa.

Vuoden 1918 lopussa itsenäisen Suomen valtion budjettiin varattiin rahaa 13 joukko-osaston soittokunnalle. Ensimmäiseksi ylikapellimestariksi nimitettiin vuoden 1919 alussa Aleksei Apostol. Seuraavalla vuosikymmenellä soittokuntia oli parhaimmillaan 28 joukko-osastolla. Soittokunnat olivat usein melko pieniä ja niiden johtajat olivat vuoden mittaisissa pätkätöissä niin sanottuina kapitulanttialiupseereina.

Vuonna 1926 perustettiin Armeijan Soitto-oppilaskoulu. Vuonna 1928 soittokuntien viroista tuli pysyviä. Rahan puutteen vuoksi yhdeksän soittokuntaa lakkautettiin ja soittokuntien määrävahvuudet pienenivät. Samassa yhteydessä aliupseerikapellimestarit vaihdettiin erikoisupseereihin. Vuonna 1929 sotilasmusiikkiorganisaatio sisälsi Armeijan Soitto-oppilaskoulun lisäksi 19 vakituista ja kaksi vapaaehtoista soittokuntaa.

Myös suojeluskunnilla oli 1920- ja 1930-luvulla aktiivista musiikkitoimintaa. Vuonna 1927 järjestössä oli 144 soittokuntaa. Suojeluskunnilla oli myös oma ylikapellimestari. Vuonna 1930 puolustusvoimien ylikapellimestari ryhtyi toimimaan oman toimensa ohella suojeluskuntien musiikkitarkastajana. Tämä tehtävä jatkui vuoteen 1944, jolloin suojeluskunnat lakkautettiin.

Toisen maailmansodan aikana soittokunnat osallistuivat rintamalle lähtevien joukkojen perustamistehtäviin. Soittokunnat alistettiin sen jälkeen armeijakuntien alaisuuteen käytettäväksi joukkojen moraalin ja siviiliväestön maanpuolustustahdon ylläpitämiseen.

Sotien jälkeen soittokunnat järjestettiin uudelleen. Voimavarat olivat niukat ja valvontakomission läsnäolo vaikutti epäedullisesti niiden toimintaan. Suomen sisäpoliittinen tilannekaan ei ollut kovin armeija- ja sotilasmusiikkimyönteinen. 

Sotilasmusiikkialalle omat tunnukset 

Vuonna 1952 joukko-osastojen soittokunnat muutettiin varuskuntasoittokunniksi. Tämän uudistuksen yhteydessä sotilasmusiikkiala sai omat ulkoiset tunnuksensa, sinivalkoiset kauluslaatat ja aselajitunnus.  Vuonna 1968 varuskuntasoittokunnat saivat oman vuosipäivänsä (24.11.) ja pääesikuntaan perustettiin sotilasmusiikkitoimisto.

Vuonna 1984 suomessa oli 16 varuskuntasoittokuntaa. Vuosina 1988 ja 1989 soittokuntien määrää vähennettiin yhteensä kolmella. Varuskuntasoittokunnat alistettiin osaksi joukko-osastoja vuonna 1990.

Tänään viidessä sotilassoittokunnassa työskentelee noin 160 hyvin koulutettua ammattimuusikkoa. Lisäksi puolustusvoimien varusmiessoittokunta kouluttaa vuosittain noin 100 lahjakasta muusikkoa, jotka suorittavat varusmiespalveluksen sotilassoittokunnassa.

Tämän artikkelin tärkeimpänä tietolähteenä toimi FM Kari Laitinen. Laitinen on koko työuransa ollut mukana luomassa edellytyksiä suomalaisen musiikin kansainvälistymiselle. Opiskeluaikana herännyt kiinnostus sotilasmusiikkia kohtaan on 1990-luvulta lähtien vienyt merkittävän osan Laitisen vapaa-ajasta. Tällä hetkellä Laitinen tekee väitöskirjaa ja tutkii nykyisen Suomen alueen sotilasmusiikkia ruotujakoisissa jalkaväkirykmenteissä vuosina 1770 – 1809. Laitinen soittaa klarinettia Karelia Puhallinorkesterissa. Hän toimii myös Sotilasmusiikkikillan varapuheenjohtajana.

Lisätietoa sotilasmusiikin historiasta

>> Helsingin Wanha Warusväki: Mitä tiedämme Suomen ruotsiajan lopun sotilassoittajista(avautuu uuteen ikkunaan)

>> Puolustusvoimien sotilasmusiikkisivut(avautuu uuteen ikkunaan)

>> Suomalaisen sotilasmusiikin historiahanke(avautuu uuteen ikkunaan)

Jukka Vuolio: Soi raikuen torvet ja rummut. Suomen sotilasmusiikin perinteitä sanoin, kuvin ja sävelin.

Kari Laitisen artikkeli Suomen Kaartin soittokunta autonomian ajan Helsingin musiikkimiljöössä kirjassa Musiikkia! Harrastajia ja musiikinystäviä Helsingissä (Helsingin kaupunginmuseo)