Putinin ristiretki

Monet Euroopassa olivat jo tuudittautuneet siihen, että sodat täällä sivistyksen sydänmailla on jo sodittu. Venäjän viime vuosikymmenen vehkeilyt – Krimin miehitys ja itäisen Ukrainan asemasota – olivat jo päässeet muilta kuin ukrainalaisilta unohtumaan. Kaukaisemmista konflikteista puhumattakaan.

Venäjä on jo pitkään katsonut karsaasti Ukrainaa – sen kehittymistä ja kääntymistä länteen, halukkuutta osaksi Euroopan unionia ja puolustusliitto Natoa. Tällainen meno ei ole Putinin pirtaan sopinut. Eikä kysymys ole pelkästään Ukrainasta – Venäjä on vaatinut rajoilleen Nato-vapaata etupiiriä.

Länsi ei ole ollut toimeton Venäjän hyökkäyksen suhteen. EU ja sen jäsenvaltiot sekä Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat antaneet Ukrainalle ase- ja muuta materiaaliapua, mutta joukkoja maan tueksi ei ole tarjottu. Länsimaat ovat vastanneet Venäjän sotatoimiin mittavilla talouspakotteilla.

Venäjän sotaretkestä ei tullut paraatimarssia pääkaupunkiin Kiovaan – ukrainalaiset ovat panneet tosissaan hanttiin. Päättyypä sota miten tahansa, Venäjän kannalta lopputulos on joka tapauksessa katastrofi. Venäjästä tulee Pohjois-Korean kaltainen hylkiövaltio, jolla ei ole mitään asiaa kansainvälisille areenoille.

Sodan päättyminen ei poista Venäjän uhkaa. Ensinnäkin – jos Venäjä saa Ukrainan polvilleen, se saa pontta jatkaa etupiirinsä laajentamista. Nälkä kun kasvaa syödessä. Kuka tai ketkä ovat Venäjän seuraavia uhreja? Toiseksi – jos sotamenestystä ei Ukrainassa tule ja karvas arvovaltatappio siintää – mihin Venäjä on tässä tilanteessa valmis? Otetaanko ydinaseet käyttöön?

Sellainen lopputulema, jossa Venäjä tunnustaisi tappionsa ja vetäytyisi Ukrainasta, ei ole missään suhteessa realistinen. Ainoan teoreettisen mahdollisuuden tilanteen purkautumisen tarjoaisi vallanvaihto Venäjällä, eli Putinin hallinnon syrjäyttäminen. Tämä on äkkiseltään tietysti utopistinen ajatus, mutta vaikeina aikoina unelmointi on sallittua.

Miten Venäjän sotatoimet Ukrainassa heijastuvat Suomeen? Suurin vaikutus näkyy ihmisten naapuriimme kohdistuvissa asenteissa. Viimeisetkin hyväuskoiset hölmöt ymmärtävät Venäjän vaarallisuuden ja allekirjoittavat ex-puolustusministeri Jyri Häkämiehen tiivistämän näkemyksen Suomen kolmesta pääasiallisesta turvallisuushaasteesta. Nehän ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä.

Ukrainan kohtalo on myös kirittänyt keskustelua Suomen Nato-jäsenyydestä. Niin poliitikkojen kuin kansalaisten mielipiteet jäsenyyttä kohtaan ovat muuttuneet myönteisemmiksi. Tuen tarve ja merkitys tiedostetaan nyt konkreettisemmin.

Ukrainalaisten urhea taistelu vahvistaa käsitystä maanpuolustustahdon merkityksestä sodankäynnissä. Hyökkääjän suuri ylivoima ei varmuudella tuo menestystä, jos vastassa on päättäväinen puolustaja. Tästä meillä suomalaisilla on omakohtaistakin kokemusta. Luja maapuolustustahto on Suomen vahvuus vastaisuudessakin.

Ajankohtainen tilanne on saanut Puolustusvoimien reservin aktivoitumaan. Iltalehti (7.2.) uutisoi, että Venäjän toimien myötä Reserviläisliiton jäsenmäärä on kasvanut. Samaisen jutun mukaan maanpuolustusinto näkyy myös armeijatavaraa myyvän Varustelekan myyntiluvuissa. Toimitusjohtaja Jari Laine kertoo, että erityisesti taisteluliivit lisäosineen, kypärät sekä naamiointivälineet ovat menneet viime aikoina hyvin kaupaksi. Talvisotaa edeltäneet varustepuutteet ja sotaan lähtö malli Cajanderin vermeissä ovat jättäneet pysyvän muistijäljen suomalaissotureiden geeniperimään. Vaikka armeijan varustus on nyt mallia Kaikkonen – eli kaikkea löytyy, vanhat virheet halutaan välttää.

Vaikka konkreettista uhkaa Venäjän suunnasta ei nyt Suomeen kohdistukaan, on Puolustusvoimat tehostanut valmiuttaan.  Joten – ollos huoleton, poikas valveil on!