Vieraana päiväkodissa
Nuorimman lapseni varhaiskasvatuksen ryhmän teemana oli erilaiset ammatit. Minulta kysyttiin, voisinko tulla esittelemään lapsille ammattiani Puolustusvoimissa. Koin tämän tilaisuuden hienona mahdollisuutena päästä tutustumaan pienten lasten mielipiteisiin ammattisotilaasta.
Ammattisotilaisiin kohdistuu aina ennakkoluuloja. Varusmiespalveluksen suorittaneet voivat luonnehtia itseään kokemusasiantuntijoiksi. Toiset saattavat muodostaa mielikuvansa olettamuksista, joihin on vaikuttanut esimerkiksi viihdeteollisuus. Minkälaiselle mediavaikutukselle lapset ovat altistuneet viimeisen vuoden aikana? Pystyisikö tällainen hiipivää keski-ikää kohti lipuva, analogisen maailman kasvatti tarjoamaan riittäviä vastauksia arvovaltaiselle yleisölle? Tuleville maamme rakentajille.
Hyvä puhuja on myös hyvä kuuntelija. Pyysin etukäteistarkasteluun mahdollisia jo esille tulleita kysymyksiä. Kysymysten perusteella voisin arvioida mihin suuntaan keskustelumme mahdollisesti veisi. Lapset olivatkin jo mainion kysymyspatterin laatineet: Miten inttiin pääse töihin? Mitä armeijassa tehdään? Miten pitkä työpäivä on? Miksi ajetaan panssarivaunulla? Miten panssarivaunuun mennään? Millaista on ampua ja mitä panoksen sisällä on? Miten pakkasessa saadaan teltta pystyyn? Miten tykillä ammutaan? Onko teillä miekkoja? Voiko tytöt käydä armeijan?
Päätin, että kohtaamme toisemme samalta tasolta. Mitä yhteistä on puolustusvoimien ja varhaiskasvatuksen toiminnalla? Arvostamme sanoja kiitos, anteeksi ja ole hyvä. Aidatun alueen sisäpuolella toimittaessa odotetaan tietynlaista käyttäytymistä (kuten myös vapaa-ajalla). Toimintojen sujuvuus, edellyttää, että olemme oikeassa paikassa, oikeassa varustuksessa oikeaan aikaan. Me sopeutamme itsemme varusteilla erilaisiin sääolosuhteisiin. Samalla alueella toimii paljon ihmisiä, mistä voi seurata hetkittäisiä epämieluisia asioita kuten, jonottaminen ja odottaminen.
Lasten esittämiä jatkokysymyksiä tulikin runsaasti ja ne olivat syvällisiä. Vastailin melko yksityiskohtaisiinkin ase- ja ampumakoulutuksen kysymyksiin. Hilpeimmät naurut saivat aikaan sanat ”kokovaippaluoti” ja ”lehmännahka”. Jouduin myös pahoittelemaan, että en kykene vastaamaan riittävän älykkäästi kaikkiin kysymyksiin, koska en ole tykistökoulutettu.
Oli hienoa huomata, että lasten kysymykset eivät oikeastaan ollenkaan sisältäneet huolta, murhetta tai pelkoa ns. aikuisten maailmasta. Keskustelua ja kysymyksiä versoi melkein tunnin mittaiseksi tuokioksi. Lapsille alkoikin tulla jo hiukan kiire ohjattuun ulkoiluun. Kuulostipa kovin tutulta.
Tulevaisuuden työelämä edellyttää toimintakykyä, eheyttä ja moraalia. Toivottavasti kykenin tarjoamaan edes hiukan kasvun eväitä lasten reppuun, Puolustusvoimien näkökulmasta.
Matti Ojala
Puheenjohtaja
Suomenselän aliupseerit ry
Saatat olla kiinnostunut myös näistä
-
Hajanaisia huomioita sekamajoituksesta
Puolustusvoimissa suunnitellaan asepalvelusta suorittavien naisten ja miesten majoittamista samoihin tupiin. Järjestelyä on tarkoitus ensin kokeilla ja yhteistupiin majoittuminen olisi vapaaehtoista. Muutos vaatii nykynormiston uudistamista. Muun muassa Yleinen palvelusohjesääntö (YLPALVO) edellyttää tällä hetkellä naisten majoittamista nimenomaisesti heille varattuihin tupiin.
-
Huoli tulevista maanpuolustajista kasvaa
”Tulee laulaa tytöstä, ja tulee laulaa pojasta, raittiista ja reippaista, Suomen nuorista. Ja kuinka otsansa, kirkas on ja valoisa, oi Suomen nuoria,” riimiteltiin Kolmas nainen -bändin kappaleessa kolmisenkymmentä vuotta sitten.
-
Pakkiruokailu potuttaa
Ennen vanhaan päälliköillä oli toisinaan tapana määrätä varusmiehet ulkoruokintaan, jos yksikössä ilmeni kurittomuutta tai muita sisäjärjestysongelmia. Kasarmin takapihalle järjestetyn viikon pituisen pakkiruokailuputken uskottiin kannustavan sotilaita säällisempään käytökseen.